 |
| Sarkasmin ja piilovittuilun vaara. |
Nina-tädin pohdiskelua
Huh. Luin uusinta Imagea äsken ja heräs aika paljon ajatuksia. Eräs nimeltämainitsematon koulukaverini sanoi mulle tänään kahvilla "älä hiplaa sitä vehettä!". Arvasin, että tää juonsi juurensa jostain muualta, kuin tyypin omasta päästä. Tän oli pakko olla joku sellanen juttu minkä mä tiedän. Mut sehän selvis heti, kun sain Imagen auki. Mä aloitan tosiaan lukemaan lehtiä aina takakannesta eteenpäin, koska hyvä lehtihän toimii myös niin. Joskus mä myös luen artikkelit väärään suuntaan kappaleiden osalta, koska hyvä artikkeli toimii myös niin. Useimmiten toimiikin, koska mun lukukokemukset lehtien osalta rajottuu Koiramme-lehteen ja tähän ruodittavaan Imageen. Muttaniin, asiaan.
Imagessa on aika suuri juttu nimittäin älypuhelimista ja niiden jatkuvasta hiplaamisesta. On kosketusnäyttöä ja sosiaalista mediaa ihan tossa kosketuksen päässä. Eihän siitä voi olla erossa. Vois vaikka missata jonkun facebook-kaverin tärkeät infot, ettei tarvii kysellä mitä kuuluu, vaan pääsee heti juoneen mukaan, kun sellanen on kehittymässä. Joskus pystyy jopa tietämään etukäteen, että millanen juoni on tulossa tähän tarinaan, koska ulkopuolisena pystyy analysoimaan paljon paremmin muiden elämää, kuin että sais tietää asiat ihan yhtäkkiä lärvitysten. "Olihan mulla se facebookissa", "teinhän mä siit tilapäivityksen" ja "etkö muka oo kattonu facebookista mun kuvia?!". Nää lausunnot tulee jopa mun suusta hyvinhyvin usein. Mutta kun. Se on vaan niin helppoa. Yksinkertasta. Ei tarvii joka viikko olla soittamassa kaverille ja kysymässä, että miten on menny. Mullakin noita kavereita on nimittäin vajaa 400 kappaletta, että aikamoinen puhelinlaskuhan siitä tulis. Pienensin mun puhepaketin minuutitkin huomattavasti pienemmäksi, mitä mulla on koskaan ennen ollut, koska enhän minä soittele kenellekään. Ei tarvii. Mulla on facebook, missä voin viestiä ihan tarpeeksi. Skypekin tuntuu jotenkin tosi oudolta, koska joutuu puhumaan ihmiselle suoraan, vaikka se onkin siellä internetin toisessa päässä huutelemassa mulle rumia.
Älypuhelinta markkinoitiin tosi hienona juttuna ja mahtavana. Voit käydä kattomassa sähköpostin samalla, kun istut junassa ja oot menossa tärkeelle työmatkalle toiselle puolelle Suomea. Ethän sä ole tähänkään mennessä selvinnyt ilman jatkuvaa konnektoimista ulkomaailman kanssa silloin, kun sä olet junassa. Huh, on ollu muuten rankkaa. Valtamarkkinat (=tv, radio, sanomalehdet) veti älypuhelimia ihan hulluna eteenpäin. Kaikkien oli pakko saada oma ihana älypuhelin ja 'hivelynäyttö', kuten vanhempi väestö sanois. Tän markkinoinnin seassa oli myös itse Image. Ne ite mainosti mahtavaa tapaa pitää yhteyttä ystäviin, tärkeisiin ihmisiin ja töihin kokoajan, olit missä tahansa. Nyt ne puhuu älypuhelimia vastaan. On tääki takinkääntämistä.
Mä olen aina jotenkin pitäny Imagea siistinä lehtenä, mutta mä olen myös lukenut sitä vähän harkiten aina. Pienellä sarkasmilla. Nyt mä en enää tiedä, että miten mun pitäis suhtautua tähän lehteen. Se on kaunis, sitä on kiva lukea ja siellä on ihan kivoja leffa -ja musatärppejä etc. Mutta ne puhuu itteään vastaan. Tän kaiken suitsutuksen kruunas takasivun "Image nyt iPadissa!"-mainos, missä ne mainostaa oman lehtensä iPad-versiota. Sarkasmia vai ei? Kuka sen määrittää? Onko koko lehdellä yhteistä linjaa? Onko tää taas uusi valtavirran juttu, että aletaan boikotoimaan älypuhelimia ja siirrytään niihin kolmekolmekymppeihin?
Mun suhde mun puhelimeen on melko tiivis. Pelaan paria peliä sillä aika aktiivisesti, mitä oon appstoresta ilmaiseksi ladannut. Ne on koukuttavia, mutta ei mun ole niitä kokoajan pakko hiplata. Mä tarkistan aika usein tekstiviestit, koska mulla on usein puhelin äänettömällä, koska en kestä sen jatkuvaa mökää. Mä tarkastan myös puhelimesta kellon, en tosin ole vaihtanut rannekelloa puhelimeen. En oo vaan koskaan osannut käyttää rannekelloa. Yritin tossa vuosi sitten taas käyttää rannekelloa, kun hommasin sykemittarin, kun
mun piti alkaa urheilemaan enemmänki. Kyllä se mulla pari kuukautta koreili ranteessa, mutta nyt se piippaa tuolla keittiön kaapissa yksinään aina keskiyöllä ja kertoo mulle, että vuorokausi on nyt vaihtunut. Kirjekavereita mulla ei ole oikeastaan koskaan sen enemmin ollut, muutama joskus junnumpana, eikä todellakaan ollut kovin ahkeraa toi mun yhteydenpito.
Mun puhelin jäi melko pitkäksi aikaa mun veljelle ja olin ihan pihalla, kun jouduin ottamaan vanhan nokialaisen majavapuhelimen käyttöön. Eihän sillä päässyt edes Wlaniin ja 3G-ominaisuus oli ihan ekojen kolmegeitten tasoa. Mä olin ihan kujalla sen kanssa. Totuin majavapuhelimeen ja kun sain mun rakkaan ompun takasin, katoin maailmaa taas laajemmin. Mä pystyin katsomaan säätiedot yhdellä sormen heilautuksella ja näpäyttämällä mun ohkasen puhelimen näyttöä. Mieletön fiilis! Mutta majavan myötä myöskin mun kykyni haluta säätiedot kesken työpäivän, oli kadonnut. Ei mua enää kiinnostanut tollaset asiat, kun oli tottunut siihen, ettei ne ole saatavilla. Muikeeta.
Mun omppu on mulle rakas, mutta kyllä mä voisin kuvitella olevani ilman sitä. Sit mulla olis todennäkösesti iPad. Ja menisin sillä tarkkailemaan ilmatieteenlaitoksen sivuja, ihan vaan vaikka pakonomaisesti. Onko nyt siis tyylikästä jättää kosketusnäytölliset tuotteet himaan ja vetää vanhoilla ydinräjähdyksen kestävillä luureilla pakolliset puhelut?
Imagessa on aika suuri juttu nimittäin älypuhelimista ja niiden jatkuvasta hiplaamisesta. On kosketusnäyttöä ja sosiaalista mediaa ihan tossa kosketuksen päässä. Eihän siitä voi olla erossa. Vois vaikka missata jonkun facebook-kaverin tärkeät infot, ettei tarvii kysellä mitä kuuluu, vaan pääsee heti juoneen mukaan, kun sellanen on kehittymässä. Joskus pystyy jopa tietämään etukäteen, että millanen juoni on tulossa tähän tarinaan, koska ulkopuolisena pystyy analysoimaan paljon paremmin muiden elämää, kuin että sais tietää asiat ihan yhtäkkiä lärvitysten. "Olihan mulla se facebookissa", "teinhän mä siit tilapäivityksen" ja "etkö muka oo kattonu facebookista mun kuvia?!". Nää lausunnot tulee jopa mun suusta hyvinhyvin usein. Mutta kun. Se on vaan niin helppoa. Yksinkertasta. Ei tarvii joka viikko olla soittamassa kaverille ja kysymässä, että miten on menny. Mullakin noita kavereita on nimittäin vajaa 400 kappaletta, että aikamoinen puhelinlaskuhan siitä tulis. Pienensin mun puhepaketin minuutitkin huomattavasti pienemmäksi, mitä mulla on koskaan ennen ollut, koska enhän minä soittele kenellekään. Ei tarvii. Mulla on facebook, missä voin viestiä ihan tarpeeksi. Skypekin tuntuu jotenkin tosi oudolta, koska joutuu puhumaan ihmiselle suoraan, vaikka se onkin siellä internetin toisessa päässä huutelemassa mulle rumia.
Älypuhelinta markkinoitiin tosi hienona juttuna ja mahtavana. Voit käydä kattomassa sähköpostin samalla, kun istut junassa ja oot menossa tärkeelle työmatkalle toiselle puolelle Suomea. Ethän sä ole tähänkään mennessä selvinnyt ilman jatkuvaa konnektoimista ulkomaailman kanssa silloin, kun sä olet junassa. Huh, on ollu muuten rankkaa. Valtamarkkinat (=tv, radio, sanomalehdet) veti älypuhelimia ihan hulluna eteenpäin. Kaikkien oli pakko saada oma ihana älypuhelin ja 'hivelynäyttö', kuten vanhempi väestö sanois. Tän markkinoinnin seassa oli myös itse Image. Ne ite mainosti mahtavaa tapaa pitää yhteyttä ystäviin, tärkeisiin ihmisiin ja töihin kokoajan, olit missä tahansa. Nyt ne puhuu älypuhelimia vastaan. On tääki takinkääntämistä.
Mä olen aina jotenkin pitäny Imagea siistinä lehtenä, mutta mä olen myös lukenut sitä vähän harkiten aina. Pienellä sarkasmilla. Nyt mä en enää tiedä, että miten mun pitäis suhtautua tähän lehteen. Se on kaunis, sitä on kiva lukea ja siellä on ihan kivoja leffa -ja musatärppejä etc. Mutta ne puhuu itteään vastaan. Tän kaiken suitsutuksen kruunas takasivun "Image nyt iPadissa!"-mainos, missä ne mainostaa oman lehtensä iPad-versiota. Sarkasmia vai ei? Kuka sen määrittää? Onko koko lehdellä yhteistä linjaa? Onko tää taas uusi valtavirran juttu, että aletaan boikotoimaan älypuhelimia ja siirrytään niihin kolmekolmekymppeihin?
Mun suhde mun puhelimeen on melko tiivis. Pelaan paria peliä sillä aika aktiivisesti, mitä oon appstoresta ilmaiseksi ladannut. Ne on koukuttavia, mutta ei mun ole niitä kokoajan pakko hiplata. Mä tarkistan aika usein tekstiviestit, koska mulla on usein puhelin äänettömällä, koska en kestä sen jatkuvaa mökää. Mä tarkastan myös puhelimesta kellon, en tosin ole vaihtanut rannekelloa puhelimeen. En oo vaan koskaan osannut käyttää rannekelloa. Yritin tossa vuosi sitten taas käyttää rannekelloa, kun hommasin sykemittarin, kun
mun piti alkaa urheilemaan enemmänki. Kyllä se mulla pari kuukautta koreili ranteessa, mutta nyt se piippaa tuolla keittiön kaapissa yksinään aina keskiyöllä ja kertoo mulle, että vuorokausi on nyt vaihtunut. Kirjekavereita mulla ei ole oikeastaan koskaan sen enemmin ollut, muutama joskus junnumpana, eikä todellakaan ollut kovin ahkeraa toi mun yhteydenpito.
Mun puhelin jäi melko pitkäksi aikaa mun veljelle ja olin ihan pihalla, kun jouduin ottamaan vanhan nokialaisen majavapuhelimen käyttöön. Eihän sillä päässyt edes Wlaniin ja 3G-ominaisuus oli ihan ekojen kolmegeitten tasoa. Mä olin ihan kujalla sen kanssa. Totuin majavapuhelimeen ja kun sain mun rakkaan ompun takasin, katoin maailmaa taas laajemmin. Mä pystyin katsomaan säätiedot yhdellä sormen heilautuksella ja näpäyttämällä mun ohkasen puhelimen näyttöä. Mieletön fiilis! Mutta majavan myötä myöskin mun kykyni haluta säätiedot kesken työpäivän, oli kadonnut. Ei mua enää kiinnostanut tollaset asiat, kun oli tottunut siihen, ettei ne ole saatavilla. Muikeeta.
Mun omppu on mulle rakas, mutta kyllä mä voisin kuvitella olevani ilman sitä. Sit mulla olis todennäkösesti iPad. Ja menisin sillä tarkkailemaan ilmatieteenlaitoksen sivuja, ihan vaan vaikka pakonomaisesti. Onko nyt siis tyylikästä jättää kosketusnäytölliset tuotteet himaan ja vetää vanhoilla ydinräjähdyksen kestävillä luureilla pakolliset puhelut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti